Anubiksen varjeluksessa
Lemmikin omistaminen voi olla tavattoman palkitsevaa ja usein se tuokin elämään vuosiksi ehdotonta rakkautta ja kumppanuutta. Tarinoita ihmisten ja heidän lemmikkiensä välisestä ystävyydestä on säilynyt laajan kirjallisen aineiston sekä kivikaiverruksien ynnä muun kuvamateriaalin välittämänä ihmiskunnan alkuhämäristä saakka.
Muinaisen Egyptin lemmikkikoirat vehreämmille laitumille siirryttyään saatettiin haudan lepoon juhlavassa seremoniassa Anubiksen temppelissä. Näin varmistettiin, että koiravainajat siirtyisivät ilman vaikeuksia rajan toiselle puolelle, jossa nämä voisivat nauttia kuolemanjälkeisestä elämästä samoin tavoin kuin olivat siitä nauttineet maankin päällä. Anubis-jumalan yhteydestä koiriin kerroimmekin jo ensimmäisessä blogipostauksessamme Kaiverrustekniikkaa ja koiramaisia kujeita.
Farao Intef II:n hautamaalaus Tesem-koirasta, n. 2065 eaa. (Wikimedia Commons). Vaikka Abutiusta ei ole löytynyt kuvia, hautakiven kaiverrusteksti luonnehtii koiraa nimellä tzm (tesem), joka oli vinttikoiraa vastaava kevytrakenteinen ja pystykorvainen metsästyskoira kippurahännällä.
Tällaisen kohtelun tiedetään saaneen osakseen lemmikkikoira Abutiu nimeltänsä (myös kirjoitusmuodossa Abuwtiyuw), jonka muistoa kunnioitettiin mahtipontisilla hautajaisilla Egyptin Vanhan valtakunnan aikaan (n. 2613-2181 eaa.) lähellä Gizan hautausmaata. Koiran omisti faraon nimeltä tuntematon palvelija, jonka kalkkikivestä veistelty muistolaatta löydettiin vuonna 1935 egyptologi George Reisnerin kaivauksissa. Laatta tekstikaiverruksineen oli ollut osa omistajan pientä muistokappelia, ja se kertookin meille kuinka “Hänen majesteettinsa määräsi, että valpas vahtikoira Abutiu oli haudattava juhlamenoin ja että tälle olisi luovutettava arkku kuninkaallisesta aarrekammiosta sekä suurin määrin hienoa puuvillakangasta ja suitsuketta” (Lue lisää G.A. Reisner 1936: The Dog Which Was Honored by the King of Upper and Lower Egypt).
Vaikka Abutiu -koiraa kunnioitettiinkin aivan erityislaatuisella tavalla, koiria yleisestikin arvostettiin suuresti ihmisten kanssa tasavertaisina perheenjäseninä. Kun koira kuoli, perhe antoi tämän muumioitavaksi ihmisvainajille kuuluneeseen tyypilliseen tapaan, jos heillä vain oli tähän varaa. Näyttääkseen suuren surunsa muillekin isäntäväki ajeli pois kulmakarvansa. Samoin tehtiin myös lemmikkikissojen muiston kunnioittamiseksi. Kuuluisan farao Ramses II:n hautamaalaukset esittävät hallitsijan tuonpuoleisessa tämän metsästyskoirien kanssa – usein koirat haudattiinkin isännän mukana, jotta tämä saisi nauttia uskollisten kumppaniensa turvasta ja seurasta myös kuoleman jälkeenkin.
Kumppanuutta vailla vertaa
Antiikin Kreikan ehkä kuuluisimpia tunnettuja koiria nimeltä on Odysseisasta tuttu Ithakan kuninkaan Odysseuksen uskollinen metsästyskumppani Argos. Argos-koira odotti isäntäänsä sotaretkeltä palaavaksi kaksikymmentä vuotta, kun useimmat jo luulivat tämän kuolleen. Se oli ensimmäinen, joka tunnisti Odysseuksen tämän palattua Troijan sodasta – Odysseus oli naamioitunut Athene-jumalattaren avustuksella vanhaksi kerjäläiseksi voidakseen tarkkailla, mitä hänen saarellansa oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Tunnistettuaan isäntänsä Argos heilautti häntäänsä tervehdykseksi vielä viimeisen kerran, jonka jälkeen kirppuinen koiravanhus pääsi vihdoin lepoon: “Mutta Argoksen vei musta kuolema nyt kun se kahdentenakymmenentenä vuotena vihdoin näki Odysseuksen jälleen”.
“Tuo liassa makaava koira on oikea ihme! Niin kaunis varreltaan, mutta siitä ei oikein osaa sanoa oliko se yhtä nopea juoksemaan kuin se on kaunis, vai oliko se sellaisia seurakoiria joita ylimykset pitävät koreillakseen.” Pentti Saarikoski 1962.
Vaikka lojaalimpaakin lojaali Argos-koira onkin fiktiivinen kirjallisuuden hahmo, ylistävät antiikin auktorit koiran ja ihmisen suhdetta yli kaiken ja koiraa pidetäänkin melkeinpä kaikissa maailman kulttuureissa uskollisuuden symbolina. Platonin mukaan koirien urheus ja lempeys olisivat jokaisen ihmisen tavoiteltavia luonteenpiirteitä (De Rep. 2.275‑6). Platonin kuuluisassa dialogissa myöskin Sokrates esittää, että koirahan se on, joka on aidoin filosofi – koska koirat osaavat erottaa ystävän ja vihollisen kasvot toisistaan pelkästään vastaamalla kysymykseen ”tunnenko tuon vai en?”. Ihmisethän näyttävät erehtyvän jatkuvasti, keitä heidän tosiystävänsä todellisuudessa olevat.
Antiikin kreikkalaisten eläinystävistä suosituin oli varmastikin koira, mutta historian kirjojen sivuilta löytyy myös urheita, uskollisia hevosia – kuuluisimpana Makedonian hallitsijan Aleksanteri Suuren legendaarinen musta ori Bukefalos, ”Härkäpäinen”. Kerrotaan, että suuri musta nuorikko oli taltuttamaton, kunnes Aleksanterin onnistui kesyttämään hevonen itselleen. Historoitsija Plutarkhoksen kertomuksen mukaan Bukefalos pelkäsi omaa varjoaan – Aleksanteri tämän hoksaten käänsi hevosen kohti aurinkoa, jolloin pelkoa herättävät varjot jäivät taaksepäin. Bukefaloksesta tuli Aleksanterin lempihevonen, joka kuljetti parivaljakon suurella urheudella kohti Aasian valloitusta. Kerrotaan myöskin, että kerran hevonen varastettiin: Aleksanteri suivaantuneena julisti, että ellei hevosta palautettaisi, hän tuhoaisi maan ja tappaisi kaikki sen asukkaat viimeistä sielua myöten. Bukefalos palautettiin hetimmiten vahingoittumattomana.
Bukefalos kuoli pian Hydaspesjoen taistelun jälkeen 326 eaa. Aleksanterin ylitettyä joen hyökkäsivät intialaiset sotanorsuinensa makedonialaisten kimppuun, jolloin Aleksanteria ja hänen hevostaan haavoitettiin. Plutarkhos kertoo, ettei Bukefalos kumminkaan kuollut taistelussa tai edes niissä saamiinsa vammoihin vaan vanhuuteen. Joka tapauksessa Aleksanterin voitettua taistelun perusti hän hevosensa kunniaksi uuden kaupungin Bukefalian – kaupungin sijainnista ei silti ole tietoa. Erään tarinan mukaan se perustettiin samalle paikalle, josta Aleksanteri oli ylittänyt joen Bukefaloksen selässä. Toisten versioiden mukaan kaupunki taas perustettiin paikalle, jossa Aleksanteri taisteli ylitettyään joen ja jossa Bukefalos haavoittui.
Insigno lemmikkien muistoa kunnioittaen
Rakkaan lemmikin menettäminen tuntuu siltä, kuin olisi menettänyt perheenjäsenen. Jo varhaisista ajoista lähtien on ymmärretty muistamisen tärkeys niitä kohtaan, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Lemmikkinsä menettäneelle perheelle löytyykin monta kaunista tapaa muistaa rakasta eläinystäväänsä. Yksi näistähän on laittaa näkyville jonkinlainen muisto: tämä voi olla kehystetty valokuva seinällä, hautakivi puutarhassa tai muistolaatta takanreunuksella. Muistomerkit auttavat myös perheen lapsia menetyksen keskellä– rakas perheen ystävä voidaan saattaa lepoon niinkin yksinkertaisella, mutta sitäkin merkityksellisemmällä tavalla kuin asettaa lemmikin muistoksi kaiverrettu askelkivi puutarhaan. Muistokivet voivat toimia myös hautakivinä tai merkitä aluetta pihamaalta, jossa paras ystäväsi rakasti temmeltää.
Insignon graniittiset kuvataulut voidaan kustomoida täysin asiakkaan toiveiden mukaan: yksilölliseen muistolaattaan valitaan itse kuva ja tekstikaiverrus. Tilauksen saatuamme teemme työstä asetteluehdotuksen, jonka lähetämme myös tilaajan hyväksyttäväksi ennen kaiverrustyön aloittamista. Kivilaatan paksuus kannattaa valita käyttötarkoituksen mukaan: kivi on kaikenkestävä materiaali ulkona kuin tyylikkään arvokas elementti sisällä. Meitä Insignolla inspiroi ajatus kivestä ennen kaikkea tarinoiden välittäjänä ja ikuistajana – kivessä säilytät sinun ja parhaan ystäväsi tarinan seuraavinkien sukupolvien innoitukseksi.
